Kuunteluista saatavat korvaukset on järkyttävä kirja-alan epäkohta. Odotan itse innolla Äänel-alustan lanseerausta vuoden lopussa. Sen pitäisi olla kirjallisuuden tekijöille reilumpi.

Kuulostaa siltä, että olette lukeneet kaiken! Ehdotan omaa lapsuuden suosikkiani Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjaa.

Mikään lainsäädäntö missään ei vielä tavoita tätä aspektia. Vanhempien empatiavajetta on myös verkon ulkopuolella, mutta somen palkitsemisjärjestelmä tekee lasten tunteiden viihteellisestämisestä yleisesti hyväksytyn normin.

Jos kamera tulee jatkuvasti tunteen ja vanhemman empaattisen reaktion väliin, lapsi ei saa sitä minäkuvan ja tunne-elämän kehitykselle välttämätöntä palautetta, joka syntyy kosketuksesta, ilmeistä ja läsnäolosta. Kun huomio siirtyy kohtaamisesta tallentamiseen, myös lapsen kokemus itsestään muuttuu.

Suurin vahinko ei mielestäni liity kuitenkaan niihin, vaan siihen, miten vanhemman instrumentaalinen suhtautuminen tunteisiin vaikuttaa lapsen minäkuvaan ja identiteettiin.

Lapsesta erityisen hauskaa oli odottaa aina uuden hahmon ilmestymistä, mutta kaikkein parasta oli kuitenkin Mörkö. Ilahduttava nähdä, miten lapsi tunnistaa tarinat ja hahmot eri esitystavoista. Ollaan nautittu muumeista nyt teatterina, musiikkina, kuvataiteena, animaatioina ja tietysti kirjoina.

Tollasesta mixistä en oo kuullutkaan. Tuliko maukkaita?

Se tiivistelmäkö se katkaisee kamelin selän. Voi jumpe.

Kyllä! Ihminen tarvitsee myös syitä olla elossa.

Korujen tekeminen on palkitsevaa näpräilyä, kun lopputuloksesta tulee kaunis ja käyttökelpoinen esine. Pääsiäisen tienoilla voisi saada myyntipöydän jostain markkinoilta!

En viihtynyt amiksessa ja turhauduin opetuksen tehottomuuteen, mutta sieltä saatu osaaminen ja työkokemus on tuonut euroja myös silloin kun akateeminen ura on nitissyt liitoksissaan. Ja toisaalta akatemian epävarmuutta on helpompi sietää, kun tietää voivansa tehdä muutakin.

Onko faijuuden ydin universaali ja ajaton?